Oman haasteensa nuoren parin arkeen toi samassa pihapiirissä asuva, voimakastahtoinen Erkin isä, joka oli läsnä vahvasti nuorenparin arjessa. Erkki jälleen kiittelee puolisoaan, joka osasi suhtautua tilanteeseen hyvin ja rauhallisesti, sopuisasti. Erkki itse osoitti miehekästä ryhtiä ja ihailtavaa diplomatiaa suhteessa isäänsä. Erkistä oli kasvanut itsenäinen mies, joka seisoi ryhdikkäästi kaikissa tilanteissa vaimonsa rinnalla. Liisa oli perinteinen vaimo, joka jätti päätöksen teon ja taloudenhoidon miehelleen. Itse hän keskittyi maatilantöiden lisäksi kodin- ja lastenhoitoon. Äitinä Liisa oli lempeä, äidillinen ja hoivaava. 

Kun Erkin ja Liisan lapset kasvoivat ja läksivät omille teilleen, he muuttivat pihapiirin pienempään taloon. Erkki ja Liisa olivat silloin vähän yli 50-vuotiaita. Muuton jälkeen Liisa ihmetteli, että hän on uudessa keittiössä aivan kuin eksyksissä. Tavarat eivät tahtoneet löytyä ja aina joku oli hukassa. Se kuitenkin kuitattiin huumorilla, jota perheessä oli porkkanoiden lisäksi aina viljelty. Liisan muistiongelmat kuitenkin lisääntyivät siinä määrin, että aviopuolison lisäksi asiasta huolestuivat perheen lapsetkin. Liisa oli itsekin tietoinen tilanteestaan. Pitkä suostuttelun jälkeen Liisa suostui lähtemään tutkimuksiin ja tilattiin lääkärille aika. Ajatus oli, että asia korjaantuisi lääkkeillä. Alzheimer-diagnoosi ei tyrmännyt Erkkiä, pikemminkin se toi helpottavan selityksen Liisan muuttuneelle käyttäytymiselle ja oireilulle. Sairaus jatkoi etenemistään pitkään hitaasti, mutta sitten etenemiseen tuli jyrkkä käänne. Liisan persoona muuttui ja intohimoinen kiinnostus ruuanlaittoon katosi tyystin. Samoin kiinnostus muita ennen kiinnostavia asioita kohtaan loppui kuin seinään, ei kiinnostanut kutominen eikä ristikoiden ratkominen.

Lapset asuivat muualla. He auttoivat sen, minkä ehtivät. Kyläläisiä piipahti joskus kahvilla. Se piristi ja toi päivien kulkuun väriä. Hoitotyöstä Erkki ei pitänyt taukoa, lakisääteisiä lomia hän ei pystynyt pitämään. Monesti tuntui, että hän oli maailman ainut omaishoitaja pieneksi surkastuneissa ympyröissä. Jouluisin tuli kutsu omaishoitajien joulupuurolle. Kerran sinne oltiin menossa, mutta Liisa ei lähdön hetkellä halunnutkaan lähteä. Erkki kaipasi vertaistukea ja univelan nollaamista.

Erkki jaksoi ja jaksoi. Vielä tämä viikko, tämä kuukausi, hän ajatteli. Valvominen ja jatkuva hälytystila aiheutti fyysisiä oireita, erityisesti rytmihäiriöitä. Sitten molemmat sairastivat rankan flunssan, josta toipuminen kesti pitkään. Tuossa vaiheessa Liisa meni ensimmäistä ja viimeistä kertaa intervalliin. Sieltä kotiutuminen oli äärimmäisen raskas kokemus. Liisa oli erittäin levoton. Kotiin tuli hoitaja, joka teki Liisalle testin ja totesi, että Erkki ei pysty yksin hoitamaan Liisaa, joka vaatii hoitoa 24/7. Oli pystynyt monta pitkää vuotta. Liisa sai palvelukotipaikan ja Erkki jäi yksin kotiin pitkän hoitorupeaman jälkeen takki tyhjänä ja kaikkensa antaneena.

Liisa on ollut kolmisen vuotta palvelukodissa. Erkki kertoo, että uupumisesta selviytyminen kesti kaksi vuotta, eikä tiedä onko vieläkään täysin selvinnyt siitä ajasta. Hän kertoo saaneensa hiukan otetta elämästä ja on kiinnostunut uudelleen myös vanhoista harrastukisistaan. Liisaa hän käy katsomassa säännöllisesti. Yhä on olemassa huoli, että miten se Liisa siellä pärjää. Hyvässä hoidossa Liisa on, mutta laitostunut. Ei tarvitsisi murehtia, mutta kyllä sitä usein miettii. Siellä se Liisa kulkee levottomana ympäriinsä. Koko ajan menossa jonnekin eikä kuitenkaan minnekään. Koti-ikävä Liisaa ei vaivaa ja silloin, kun Erkki hakee Liisan kotikäynnille, Liisa ei joko tunnista kotiaan tai muistelee ehkä joskus käyneensä.